kiitän mielenkiintoisesta ja hienosta keskustelusta, josta olen saanut paljon uutta tietoa ja ajateltavaa.

haluaisin kuitenkin vielä kommentoida:

En kolumnistisen kärkevässä sivukommentissani tosiaan tarkoittanut vain Universum-teatteria, vaan ylipäätään tänä vuonna näkemiäni suomenruotsalaisia esityksiä, joissa on usein ollut ohjauksissa puutteita. Tarkoitin sekä perinteistä että vapaata kenttää.

Kansainvälisyys-aspektillani tarkoitin sitä, että olen usein lukenut esitysten käsiohjemista tai nettisivuilta tai tekijöiden haastatteluista viittauksia kansainvälisiin nimiin, mutta sitten esityksissä olen ollut pettynyt: eli kansainväliset nimet ovat tuntuneet koristeilta eivätkä sellaisilta esikuvilta, joiden metodit, teoriat ja ajatukset olisi todella sisäistetty ja tulkittu oman tekemisen kautta. Eli esitysten kansainvälinen viitekehys on tuntunut teennäiseltä tai jopa vähän ajastaan jäljessä olevalta: on tullut tunne, että tämän olen nähnyt jo.

En tarkoittanut, enkä kirjoittanut, että suomenruotsalaisten pitäisi tehdä parempaa taidetta tai olla kansainvälisempiä kuin kenenkään muunkaan. Enkä kirjoittanut, että suomenruotsalaisuus elää VAIN kulttuurissa. Tai että suomenruotsalaisten täytyisi lunastaa olemassaolonsa jotenkin. En oikein ymmärrä, miten sen käsityksen voi saada tekstistä.

Olisin voinut kirjoittaa vaikka ”skarpatkaa, oululaiset” tai skarpatkaa suomalaiset tms. minusta identiteetin pohdinta, purkaminen ja uudelleenarviointi elää kulttuurissa. Mutta, taaskin, ei VAIN kulttuurissa.

Nyt vain oli aiheena suomenruotsalainen teatteri, joka kuitenkin joiltain osin on oma saarekkeensa.

Yst terv

Maria Säkö

Olen odottanut Universumin suomenruotsalaisilta produktioilta paljon, koska siellä kuitenkin yritetään tehdä vähän muuta kuin isoissa taloissa. Ehkä odotan sitten liikaakin, koska olen viime aikoina pettynyt. Olen vuosien varrella nähnyt Universumissa ja suomenruotsalaisessa teatterissa juuri sellaista erilaista ja uutta mitä muualla ei
tehdä. Tämänhän toin myös kommentissani esiin.

Viimeisin upea juttu Universumissa oli Juha Mustanojan ohjaama Kauniiden unien joella. Hienona muistan mm. Sara Stridsbergin romaanista tehdyn esityksen.

Nyt luultiin että kritiikkini koski Valelapsi -esitystä, koski se sitäkin, mutta paljon enemmän Peter Luttken ohjausta. Provosoiduin siitä, että hän ensin väitti HBL:ssä että Suomessa ei tehdä uutta ja älykästä teatteria ja sitten teki itse ihan keskinkertaisen esityksen.

Olen tehnyt kritiikin Valelapsi-esityksestä, ja siinäkään en mitenkään teilannut eseitystä.

Tässä kritiikkini:

”Naamio vie, näyttelijä vikisee

Julkaistu: 15.4.2010 lehdessä osastolla Kulttuuri
A A
Maria Säkö

Valelapsi. Venus-teatterin esitys Universum-teatterissa. Ohjaus: Max Bremer Visualisointi: Paula Koivunen Valosuunnittelu: Pekka Pitkänen. Näyttelijät, tekstit, maskit, musiikki: Sam Huber, Paul Holländer, Åsa Nybo, Max Bremer.

Teatteri. Miksi teatterissa kokee harvoin kauhua, vaikka edellytykset sen luomiseen olisivat mitä parhaimmat? Max Bremerin ohjaamassa Venus-teatterin Valelapsessa käytetään Keith Johnstonen kehittelemää transsimaski-menetelmää, Hannu ja Kerttu -kansansadun elementtejä sekä näyttelijöiden roolien paksuuden mittailemista.

Visuaalisesti ja näyttelijäntyöltään melko onnistuneen esityksen yleisökontaktia ja tulkintaa ei ole mietitty loppuun saakka. Näyttelijät kertovat kammottavaa tarinaa sukupolvelta toiselle periytyvästä kirouksesta, mutta tärkeämmässä osassa ovat maskien aiheuttamat metamorfoosit.

Maskit ovat hienoja: kuvottavia ja mielen mutaisista liejuista nousseita. Myös ruokamaskit, kuten pullataikina- ja pekoninaamiot antavat groteskin, oraalivaiheeseen viittaavan ja campin vaikutelman.

Huumoria tai tragiikkaa ei kuitenkaan viedä loppuun, vaan tyydytään pikkuhauskoihin tai vain esteettisesti vaikuttaviin ratkaisuihin. Åsa Nybo tekee oivaltavia sukelluksia hahmoihinsa ja hyödyntää taukoja, jotka ovat naamionäyttelijöiden repliikkejä. Paula Koivusen luomat tilat ja Pekka Pitkäsen valot synnyttävät vahvoja assosiaatioita tulevaisuusdystopioihin ja shamanistisiin rituaaleihin.”

Mutta en ollut ihan tyytyväinen Valelapsi-esitykseenkään. Voin tässä kertoa mitä siitä tarkemmin ajattelin…mutta täytyy muistaa että skarpatkaa-juttuni tarkoitti koko tänä vuonna näkemiäni heikosti ohjattuja suomenruotsalaisia esityksiä, joista vain osa on ollut Universumissa.

Olen kiinnostunut maskeista ja naamioteatterista. Minusta Valelapsi vain oli pikkuhauska ja aika ennalta-arvattava ja juuri sitä improvisatorisuutta ja vaaran tuntua, arvaamattomuutta ja muuta en havainnut. Ohjaus ja dramaturgia voi olla minkälainen vaan, en tosiaan kaipaa mitään yhtä tietynlaista ohjausta tai dramaturgiaa teokselta. Nyt vain tuli tunne että tässä esityksessä ei tehty niitä metamorfooseja mitä, anteeksi nyt vain, tolkuttoman sekavassa käsiohjelmassa luvattiin, yms. vaan kaikki oli jotenkin sisäsiistiä.

Maskit olivat hienoja ja näyttelijät hyviä, samoin lavastus oli upea. Jäin vain kaipaamaan, että esitys olisi mennyt syvemmälle. Esittäjät eivät oikein tehneet mitään eri elementeillä eivätkä yhdistelleet niitä kekseliäästi. Alku oli hieno. Siinä juuri sai katsoa esittäjiä, mutta sen jälkeen yleisökontakti oli konservatiivinen.

Nimenomaan läsnäoloa, performatiivisuutta…siis sitä mitä luvattiin jäin kaipaamaan ja näin aika tavanomaisen tarinan.

Eli mielestäni en ollut tyytymätön esityksen siksi, että se ei mennyt siististi mihinkään lokeroon, vaan odotin siltä vain enemmän.

Nyt epäillään, etten ymmärrä ollenkaan nykyteatteria tai maskiteatteria. Voi olla, mutta olen kyllä kirjoittanut nykyteatterista, postdraamallisesta teatterista, naamioteatterista, klovneriasta, Sanna Kekäläisen tanssista, useista Zodiakin teoksista joissa on ”tavallisia” ihmisiä eli ei mitään treenattuja tanssijoita, Tuntu-kollektiivista, Miira Sippolan teoksista, Todellisuuden tutkimuskeskuksen teoksista, Tuija Kokkosen teoksista, monista performanssia hyödyntäneistä teoksista kuten Kiasma-teatterin esityksistä, Naamion ja Höyhenen teoksista, butoelementtejä sisältävistä teoksista, 90-astetta ryhmän teoksista, Nya Rampenin teoksista, Tuire Tuomiston teoksista joissa on maskeja, tanssi-improvisaatiosta, Helsingin Taiteellisen Teatterin orkesteriteatteriteoksista, Kuriton Companyn esityksistä, Maksim Komaron ohjauksista… ja useimmiten ollut aivan haltioitunut.

Yritän koko ajan opiskella lisää ja tiedän, että olen aloittelija kriitikkona ja teen paljon virheitä. Voi olla, että kaipaan esityksiltä liikaa koherenssia, yritän tarkkailla itseäni.

En kuitenkaan pidä itseäni jotenkin erityisesti kaupallisen teatterin ystävänä tai konservatiivina.

Tämä on vain yksi mielipide yhdestä esityksestä. Ja mielipiteestäni saa ja pitääkin olla eri mieltä.

Toivoisin kuitenkin, että sen perusteella minua ei tuomittaisi konservatiivisen teatterin ystäväksi ja suomenruotsalaisten ”viholliseksi” vaan – jos sellaisen leiman haluatte minulle antaa – päätelmänne perustuisi esim. kymmeneen kritiikkiini, joista osoittaisitte, että en ymmärrä postdraamallista, arkaaista, performanssista elementtejä lainaavaa teatteria ja suhtaudun epäluuloisesti suomenruotsalaisiin.

Yst terv

Maria Säkö

Kulturexportgiven handlar om att föra ut finländsk teater internationellt men det räcker inte. Det måste finnas en internationell miljö för att teatern/scenkonsten verkligen ska växa sig internationell. Man måste kunna se gästsspel, delta i intressanta workshops, resa, träffa folk, arbeta med människor från olika länder och framförallt ha intresse av och någon form av koll på vad som händer utomlands. Kosmopolitism är inte ett självändamål, utan en livstil. Ointresse skapar okunskap.

Det kommer föga internationella gästspel till Finland, det finns ingen samlad ansträngning i form av en festival för att visa fram de nya trenderna på det internationella teaterfältet och det finns föga kontinuitet i de internationella gästspelen. När såg vi Forced Entertainment senast i Finland? 1998? Det är trots allt den ledande scenkonst gruppen i Europa. Jag tycker att det under 2000-talet har funnits ett frapperande ointresse för att fostra ett internationellt teaterklimat i Helsingfors. Publiken har också en tendens att svika de få gästspelen som finns…vad det nu sedan beror på.

Enstaka individer och grupper och grupperingar orienterar sig givetvis starkt internationellt på olika sätt inom de båda språkgrupperna.

Det internationella fältet är stort och mångsidigt, det som passar en, passar kanske inte en annan, så det är bra att veta hur man orienterar sig där också. Mycket handlar om att bli sedd, så ju mera möjligheter man har att visa sitt arbete internationellt eller under ett ”show case” paraply desto mera fortsatta möjligheter kan det ge en. Att bli internationell tar tid och kräver mycket arbete och fokus. All teater kan inte, eller behöver inte heller vara internationell, alla har inte de konstnärliga resurserna, endel teater (gäller också teater ute i världen) hör hemma i sitt eget land, för den egna publiken.

Tilläggas kan dessutom att inom TEAHs utbildning finns NORMA magister studierna som är internationell och motsvarande finns inte på finskt håll.